Pyörivän rengasmaisen avaruusaseman ongelmista

Taas ollaan suunnittelemassa uutta avaruusasemaa, joka muistuttaa muodoltaan donitsia, ja jonka alkuperäienen suunnitelma esitettiin jo kauan sitten, mutta silloin sen toteuttamiseen vaadittavaa tekniikkaa ei vielä ollut olemassa. Yllä on venäläisen taiteilijan kuvaus tuollaisesta asemasta, mihin on telakoituneena kaksi Sojuz-alusta. Tuon aseman muoto johtuu siitä, että siihen on ajateltu luoda keinotekoinen painovoimakenttä pyörittämällä tuota asemaa. keskusakselinsa ympäri, ja itseasiassa se ei ole aivan uusi suunnitelma, vaan peräisin RAND-yhtiöiden suunnitteluosastolta 1950-luvulta, jolloin ei vielä täysin tunnettu avaruusasemien valmistamiseen liittyviä ongelmia.


Yksi niistä on se, että avaruudessa ei ole kitkaa jolloin joku liike voi siellä periaatteessa jatkua loputtomiin, ja tuollaisen rengasmaisen avaruusaseman ongelmana on aina ollut esimerkiksi se, että sen telakointiporttiin on vaikea osua, kun asema sitten pyörii. Samoin pyörimisliikkeen ongelmana on ollut se, että jos asema alkaa kieppua liian kovalla vauhdilla, niin silloin tietenkin keskipakoisvoima sekä sen kautta aseman rakenteisiin suuntautuvan voiman määrä kasvaa.


Tuolloin aseman ulkokehä voi sitten hajota kappaleiksi, mikä tietenkin vähentää kiinnostusta tuota ratkaisua kohtaan, mutta toki voidaan sanoa, että 1950-luvun tekniikka ei ollut materiaalien eikä myöskään suunnittelijoiden tai avaruuskävely-tekniikoiden puolesta aivan sillä tasolla, kuin mitä se nykyään on. Samoin myös esimerkiksi avaruusaseman ilmalukko voidaan laakeroida niin, että se pysyy telakointiporttiin tulevaan alukseen nähden paikallaan, vaikka asema itse pyöriikin. Kun puhutaan sitten sellaisesta mahdollisuudesta, että tuota asemaa voitaisiin hyödyntää avaruusmatkailussa ympäsi aurinkokuntaa, niin tietenkin siihen voidaan suoraan kytkeä esimerkiksi NERVA:n kaltainen ydinkäyttöinen rakettimoottori.


Joten tuollaisella aluksella voitaisiin sitten matkata erittäin pitkiä matkoja universumissa, mutta tietenkin tuollaiseen interplanetaariseen matkaan liittyy myös sellainen ongelma, mikä koskee aluksen liikkumista Aurinkokunnan magneettikentissä. Ne muodostavat sitten aluksen runkoon sähkövarauksen, mikä purkautuu salamana, kun alus laskeutuu Maahan tai jollekin muulle planeetalle. Jos ajatellaan esimerkiksi vieraalta taivaankappaleelta tulevien lastien palauttamista Maahan, niin tietenkin tuo palautuskapseli pitää varustaa tehokkaalla suojakapselilla, joka estää näytettä saastuttamasta Maan pintaa tai vastavuoroisesti Maan bakteereja saastuttamasta tuota näytettä.


Tuollainen näytteen palautuskapseli voisi olla lautasmainen, ja kun se sitten syöksyy Maan ilmakehään, niin tietenkin siitä sitten leimahtaa salama, koska tuo alus sitten purkaa siihen varastoitunutta sähkövirtaa Maahan, ja tuollainen palautuskapseli tietenkin voisi olla yksi "lentävien lautasten" taustalla olleista ilmiöistä, mutta mistä nuo palautuskapselit sitten tulevat, on yksi kysymys, mihin ei ole vastausta. Tuollon voidaan kysyä, että palautetaanko noissa hypoteettisissa kapselaissa  näytteitä jostain toiselta planeetalta, vai onko noissa siliöissä ehkä joidenkin satelliittien tukalaitteita, jotka halutaan käyttää uudelleen?


Kun puhutaan esimerkiksi SOLAR WARDEN-projektista, niin tietenkin tuollaiseen pyörivään avaruusasemaan voidaan rakentaa sellainen loiva kulmikas muoto, jonka ansiosta se ei näy tutkassa. Ja tietenkin jos kyseessä olisi esimerkiksi Maan ja Kuun välille tai niiden yhteiselle kiertoradalle rakennettu rengasmainen avaruusasema, niin silloin tietenkin se voidaan päällystää aurinkopaneeleilla, joiden ansiosta tuo rakennelma olisi musta, ja tuolloin kyseinen asema ei näkyisi Maasta ilman erityislaitteita.

https://kirjabloggaus.blogspot.fi/

Väärin sijoitettu avaruushissi ei välttämättä toimisi ollenkaan, mutta toimiessaan se mullistaisi avaruuslennot täysin.

Kun mietitään avaruushissin nimellä  kutsutun superkorkean rakennelman rakentamista, niin jostain kumman syystä tuo rakennelma on aina sijoitettu juuri Maapallon navoilla, ja tuolla kyseinen väline ei mitenkään voisi toimia, koska tuollainen valtavan korkea nanoputkia hyödyntävä "Baabelin torni" vaatii keskipakoisvoimaa pysyäkseen pystyssä. Eli tuolloin kyseisen valtavan rakennelman ikea sijoituspaikka olisi lähellä päiväntasaajaa, koska tuohon kohtaan on helpointa asemoida rakennelman vaatima stationaarinen satelliitti, niin että se vetää tuota valtavaa mastoa ylöspäin, ja pitää sitä tällä tavoin suorassa, jotta tuo valtava laite ei romahda kasaan. Jos tuo valtava torni rakennetaan taas maapallon navoille, niin silloin sen sijainti estää  "keskipakoankkurin" käyttämisen tuossa välineessä, joka tulee onnistuessaan mullistamaan ihmisten elämän.

Avaruushissi toimii niin, että siihen kiinnitetään kappale, joka sitten lähtee kohti avaruutta joko tuossa valtavassa tornissa olevien mekaanisten rullien tai magneettisten kiihdyttimien avulla, jotka sitten nostavat tuota satelliittia kohti taivasta, ja tuolloin keskipakovoima sitten alkaa jossain vaiheessa nousua vaikuttaa tuohon satelliittiin. Tämä ratkaisu muistuttaa ulkoapäin katsottuna hissiä, eli satelliitti asennetaan kuljetusta varten  kapseliin, joka näyttää ehkä hissikorilta, joka ponkaisee sitten kiertoradalle tuon valtavan tornin varassa, ja kun kyseinen väline pääsee maapallon kiertoradalle, niin kuljetuskapseli aukeaa, ja satellitti voidaan ampua sieltä ulos hyvin pienellä ajoainemäärällä.

Tuon avaruushissin toimintaa voidaan tehostaa sijoittamalla se putken sisään, jossa kapillaarinen imu sitten tehostaa tuon aluksen lähetystä, eli tuo putki voisi olla muutamia satoja metrejä tai korkeintaan pari kilometriä korkea, jolloin tuo väline saa tietenkin lisää tehoa tuosta ratkaisusta. Ongelmia tulee sitten siinä, että jos torni rakennetaan pienistä fullereeniputkista, niin jos vaurio syntyy avaruushissin alapäähän, niin silloin tietenkin voi käydä niin, että kyseinen torni imee sitten Maapallon kaasukehän avaruuteen, ja tuollainen asia voi sitten vaikuttaa tuollaisen avaruushissin rakentamiseen. Mutta kuten olen kirjoittanut, niin se että tuo väline lähettää satelliitteja, ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi mitenkään erityisen suurelta näyttävä rakennelma.

Näet noin viiden gramman painoisten nanosatelliittien lähettämiseen ei tarvita mitään valtavia rakennelmia, vaan jos puhutaan esimerkiksi normaalin moottoreissa käytettävän pultin kokoisesta avaruusteleskoopista, niin tietenkään yksi tuollainen nanotekniikkaa käyttävä teleskooppi ei ratkaise mitään ongelmia, mutta noita teleskooppeja voitaisiin ampua radalleen miljoonia, ja ne voisivat toimia ryhmänä, eli tuhansia tuollaisia teleskooppeja suunnataan samaan kohteeseen, ja niiden lähettämät kuvat yhdistetään, jolloin ne toimivat kuiten yksi valtava teleskooppi. Jos satelliittien koko saadaan puristettua noin pieneksi, niin silloin  voisi riittää esimerkiksi ompelulangan paksuinen fullereeniputkista tehty torni, jota vedetään suoraksi normaalin geostationaarisen satelliitin avulla, ja tuolla välineellä voitaisiin vetää avaruuteen muutamia grammoja painavia satelliitteja todella alhaisin kustannuksin.

Normaalien viestintätekokuiden kanssa ei tuota ongelmaa ole, ja nanotekniikka tuo mahdolliseksi rakentaa integnoidun piirin kokoinen satelliitti, jonka tuhoaminen olisi mahdotonta perinteistä ASAT:ia käytettäessä, ja noiden satelliittien halpa hinta mahdollistaa sen, että vaikka yksi niistä tuhoutuisi esimerkiksi EMP-kanuunan iskiessä siihen, niin tuollainen satelliitti voidaan korvata välittömästi, ja tietenkin se voidaan asemoida niin, että se on vastapuolen satelliittien kanssa samassa linjassa, joten esimerkiksi MASER-tykin käyttö voi vahingoittaa silloin myös vastapuolen tiedustelu tietoliikennesatelliitteja,


Ainoa rajoitus tuohon satelliittiin on sellainen asia, että sen pitää olla tuota tornia painavampi, ja tuolloin tietenkin voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi ioni- tai mikroaaltomoottoria, jonka avulla tuota satelliittia sitten vedetään poispäin maasta, jotta se vetää tuota tornia suoraksi tai kireäksi kuten sanotaan. Tuo satelliitti voisi saada moottoria varten tarvitsemansa tehon esimerkiksi aurinkopaneeleista tai Van Allenin vöistä, jolloin se voisi käyttää tuota moottoria jatkuvasti. Silloin ei tarvittaisi mitään sen polttoaineen varastojen täydennyksiä, kuten ionimottorin kanssa tarvitaan. Ja jos käytössä olisi mikroaaltomoottori, niin silloin sitä voidaan käyttää jopa vuosikymmeniä yhteen menoon, ja jos tuo vastapaino voisi vetää tornia ulospäin, niin silloin sen ei tarvitse olla niin kovin suuri. japanilaiset insinöörit ovat tuota välinettä suunnitelleet vuodelle 2050 A.D.