Kun sakarista tuli konna (Mies joka esti ydinsodan)

https://yhteiskuntajakansa.blogspot.com/

Kimmo Huosionmaa

Kun neuvostoliittolainen upseeri ei laukaissut ydinaseita, niin ensin häntä kehuttiin, mutta sitten kehujen sijasta alkoi tulla moitteita, ja tuo upseeri siirrettiin toisiin tehtäviin. Koko hänen loppu uransa oli kuulemma täynnä kuulusteluja sekä kaiken maailman vaikeuksia, joita esimiehet hänelle järjestivät. Tässä sitten näkyy se, että jos esimies jää alaisensa varjoon, niin silloin alainen saa helposti vaikeuksia. Esimiesten nolaaminen on erittäin vaarallista, koska he kostavat mielellään alaiselle tällaisia asioita. Ja kun puhutaan sankaruudesta, niin silloin pitää muistaa se, että “kuollut sankari on paras sankari”, koska häntä voidaan kiittää sekä kumartaa ilman, että esimiehen täytyy selittää mitään.


Mitali sekä sankarin arvonimi varmaan tuovat henkilökohtaista kunniaa, mutta sitten tietenkin esimies on tuolloin ikään kuin alaisen varjossa. Sen takia tällainen tilanne saattaa aiheuttaa kestämättömän tilanteen alaisen sekä esimiehen välille, jolloin esimies saattaa käyttää omaa arvovaltaansa alaisen uran tuhoamiseen, koska hän silti on mies, joka johtaa joka tapauksessa joukkoa. Ja siksi tuollainen teko, missä alainen hänet nolaa on erittäin vaarallinen. Nimittäin varsinkin Neuvostoliiton kaltaisissa autoritaarisissa järjestelmissä on ylimmälle komento tasolle vaikea päästä, koska se vie lähes koko tuon upseerin elämän, ja siksi nuo korkeimmat kenraalit sekä amiraalit tuskin virheitään myöntävät.


Eikä Neuvostoliiton poliittinen kulttuuri tähän ainakaan kovin paljoa kannustanut, koska jos henkilö teki virheitä, niin hänet saatettiin ampua tai lähettää Siperiaan metsätöihin, niin silloin tietenkin tuollainen asenne sai aikaan sen, että omia virheitä peiteltiin, tai syytä vääriin päätöksiin vyörytettiin suoraan toisten ihmisten niskaan. Ja siinä sitten varmasti moni kyvykäs upseeri sai potkut tai ammuttiin. Toki tuo asenne saattoi pelastaa Suomen Talvisodan aikaan, koska Stalin oli vähän aikaisemmin ampunut koko Puna-armeijan johdon, ja tuo sitten sai aikaan myös varsinkin Saksan hyökkäyksen alussa valtavia tappioita Neuvostoliiton asevoimille.


Tämä on yksi univormua käyttävien miesten ja naisten pahimmista ongelmista. Syy omiin virheisiin vyörytetään usein jollekin alaiselle, joka on toiminut joko oikein tai estänyt katastrofin synnyn. Varsinkin autoritaarisissa järjestelmissä on upseerin uralla eteneminen jotenkin vaikeaa, ja jos sitten tulee tehtyä virheitä, niin niitä ei uskalleta myöntää. Alla on hyvä esimerkki tällaisesta tapauksesta, missä esimiehet ovat tehneet virheitä, mutta alaiset saavat kärsiä toimiessaan oikein.


Se mikä tapauksessa myös on erittäin ikävää on se, että iskuihin tarkoitettua järjestelmää sekä sen olemassaoloa ei koskaan tuomita. Jos Neuvostoliitto aikoinaan rakensi satelliittijärjestelmän, johon ei sitten tekniikka riittänyt, niin silloin olisi kyllä pitänyt tajuta, kuinka vaarallisia nimenomaan ballistiset ohjukset ovat. Neuvostoliiton asejärjestelmien yhteinen piirre on siinä, että niissä käytetään erittäin suuritehoisia räjähteitä, ja niiden käyttö on suunniteltu nimenomaan panssari- tai muiden suurten alueellisten maalien tuhoamiseen.


Tämän takia Neuvostoliitto kehitti aikoinaan RDS-220:n eli “Tsar bomban”, mikä on tehokkain koskaan räjäytetty ydinase. Tuon räjähteen teho on suurempi kuin koko Toisessa Maailmansodassa käytettyjen räjähteiden teho, kerrottuna kahdella. Tuo 50-57 megatonnin tehoinen ase on sellainen, että sen kehittämä paineaalto kiersi maapallon kolmeen kertaan. Kuitenkin ydin- sekä muiden aseiden tukijärjestelmien valmistamisessa on tuossa maassa ongelmia. Noiden satelliittien sekä tiedustelua varten tuotettujen välineiden tarkoitus on auttaa ydinaseiden kohdistamisessa, niin että se antaa maksimaalisen tehon oikeaan kohteeseen. Ilman tuota järjestelmää noiden aseiden teho ei kohdistu oikein.



Eli kaupunkien tuhoaminen ei tuhoa vastapuolen aseita, jotka voidaan tuolloin laukaista kohti omia kohteita. Kun puhutaan niistä järjestelmistä, jotka tukevat ydinaseita, niin silloin tietenkin tarkoitetaan useita erilaisia järjestelmiä, joista tärkeimpiä ovat tutkat sekä satelliitit. Kun ajatellaan syytä siihen, miksi alettiin valmistaa satelliitteja, joiden tehtävänä on paljastaa vastapuolen ydinaseiden avulla tekemät hyökkäykset, niin niiden tarkoitus on antaa omille joukoille aikaa miettiä aseiden laukaisua. Jos varoitus hyökkäyksestä saadaan muutamaa minuuttia aikaisemmin, niin silloin omille komentajille jää muutama minuutti aikaa todentaa mahdollinen hyökkäys.


Tuossa huippusotilaiden maailmassa jokainen raketin laukaisu voi merkitä yllätyshyökkäystä, joten sen takia heidän pitää saada kaikki mahdollinen tieto tästä raketista, jotta he voivat päätellä, onko mahdollinen vihollinen lähettänyt satelliitin radalleen, vai onko kohti tulossa taistelukärkiä. Toki esimerkiksi FOBS (Fractional Orbital Bombardment System) voidaan lähettää maata kiertävälle radalle niin, että se kiertää ensin muutaman kerran maapalloa, ja sitten vasta ylittää kohdealueen.


Tuollainen asejärjestelmä on sellainen, että sen avulla voidaan suorittaa yllätysisku, ja vaikka nämä järjestelmät on YK:n pyynnöstä kielletty, niin kuitenkin noita kieltoja tulkitaan hiukan eri tavalla, kuin mitä ihmiset yleensä tietävät. Eli FOBS:n toteuttamiseen vaaditaan vain suuritehoinen kantoraketti, joka jaksaa viedä kärjen Maata kiertävälle radalle. Ja uuden sukupolven FOBS aseet voidaan tietenkin palauttaa Maan pinnalle. Uusien kääpiö kokoisten avaruussukkuloiden lastitilaan voidaan asentaa ydinaseita, ja sitten nuo sukkulat voivat toimia ikään kuin äärimmäisinä ristelyohjuksina. Nuo aseet voidaan palauttaa hälytyksen jälkeen maahan, ja asentaa uudestaan rakettien kärkiin.


Ennakkovaroitusjärjestelmien sekä muiden tukijärjestelmien ongelma on siinä, että niiden tehtävänä on estää sotien syttymistä. Tai ainakin niin ydinasevaltiot haluavat ihmisten ajattelevan. Näitä järjestelmiä vastaan on kehitetty aseita, kuten kiertoradalla räjäytettäviä ydinaseita, joiden tehtävä on tuhota nimenomaan satelliitteja sekä elektronisia laitteita. Samoin suuritehoisia ECM-laitteita on kehitetty häiritsemään noita tukijärjestelmiä. Myös esimerkiksi tutkaan perustuvia tuhoamis-järjestelmiä, joissa äärimmäisen tehokkaita tutkia käytetään vastapuolen järjestelmien tuhoamiseen.


Jos megawattien teholla toimivat tutkat, jotka toimivat samalla aaltopituudella kohdistetaan esimerkiksi laivaan, niin silloin valokaari muuttaa kohteen kaasuksi. Radioaaltojen etu lasereihin nähden on se, että ne kimpoavat ionosfääristä, ja ne voidaan kohdentaa myös maalla oleviin kohteisiin. Maser (Microwave Amplification by Stimulated Emission of Radiation)  tekniikka tekee mahdolliseksi aseen kohdistamisen erittäin tarkasti, joten sitä voidaan käyttää myös yksittäisten ajoneuvojen eliminoimiseen.


Nämä aseet voivat oikeasti surmata ihmisiä jopa paksujen betoniseinien läpi, jos vain kohde kyetään paikantamaan ennen aseen käyttöä, ja käytössä on sellainen tekniikka, jolla voidaan luoda hyvin ohut radiosäde, joka sitten kohdennetaan kohteeseen esimerkiksi GPS:n antaman paikannustiedon perusteella. Uusinta uutta lienevät tietokonevirukset, joiden tehtävä on tuhota asejärjestelmien ohjaamiseen käytettävien tietokoneiden ohjelmistoja. Näiden järjestelmien kehittämistä perustellaan sillä, että  tukijärjestelmien tarkoitus on oikeasti kohdentaa ydinaseita, ja siksi ne kannattaa sodassa tuhota.

https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/kolmas-maailmansota-uhkasi-syttya-tasan-35-vuotta-sitten-ydiniskuun-olisi-pitanyt-jo-ryhtya-yksi-mies-esti-taystuhon-ja-sai-moitteet/7088096#gs.xCnyZrI

Demokratia on loistava juttu, jos kaikki ovat samaa mieltä kanssani

"Edelleen elossa"
(Pieter Claesz)
(1597-1661)
(Kuva 1)

Eli (Olisiko Marxin “Pääoma” vain yksi kirja ilman lukijoita, jos ranskan armeija ei olisi ampunut kommuniardeja vuonna 1871?)

Kimmo Huosionmaa

Otsikko tekstin yläpuolella kertoo varmaan kaiken olennaisen siitä, millainen asia demokratia oikeastaan on. Se kertoo siitä, kuinka esimerkiksi osa ihmisistä haluaa ehdoin tahdoin esiintyä mielipiteen muokkaajina, mutta kuitenkin heillä on vaikeuksia ottaa toisen mielipiteitä huomioon. Demokratia on nimittäin siitä kaksipiippuinen asia, että sen turvin voidaan tietenkin myös ihmisten oikeusturvaa polkea erittäin tehokkaasti. Kun ajatellaan aseen käyttöä ihmisiä vastaan, niin tietenkin aseet ovat hyvä pelote, mutta kuitenkin asia, minkä kaikki muistavat esimerkiksi kommunismista ovat ne ihmiset, jotka Ranskan armeija ampui erään hautausmaan muuria vasten vuonna 1871. Ilman tuota tapausta ei “Pääoma” olisi ehkä muuta kuin kirja muiden joukossa.


Ja vaikka esimerkiksi joku “kuljeskelija” olisi maininnut kommunismin, niin mitään suurta aatetta siitä ei olisi tullut, ilman tuota häpeällistä tapausta. Kun ihmiset ammutaan mielipiteidensä takia tai heidä lähetetään laitoksiin, niin heidän teksteistään tulee kuolemattomia. Jos tätä asiaa ajatellaan esimerkiksi Suomen kannalta, niin olisiko esimerkiksi “Seitsemän veljestä” kansamme kansalliskirjojemme joukossa, jos sen kirjoittanut alunperin Stenvall nimeä kantanut, mutta sen suomalaiseksi Aleksis Kiveksi muuttanut mies ei olisi joutunut laitokseen mielialansa takia? Ja hänen kuolemansa sitten nosti tämän kirjan maineeseen. Itse olen vähän sitä mieltä, että tuo mies saattoi saada sairaalassa syfilis bakteereita sisältävän pistoksen, jotta hänestä tulisi hullu.


Mutta oli asia miten hyvänsä, niin kuitenkin mielisairaus teki tuosta miehestä ja hänen kirjastaan tunnetun kautta koko maailman, ja vielä nykyäänkin tuo kirja luetaan koulussa, vaikka sen julkaisusta on yli 130 vuotta. Ja sanotaan sitten sekin vielä, että ilman Aleksis Kiveä ei olisi suomenkielistä kirjallisuutta. Itse en usko että tuo mies, joka kuoli 38-vuotiaana eli aivan liian nuorena edes kuvitteli koskaan, että hänen mukaansa olisi nimetty katuja sekä eräs liputuspäivä olisi omistettu hänelle. Eli on siinä sitten mies saanut aikaan paljon, mutta joskus sitten mietin, että mitä hän olisi voinut tehdä, jos olisi elänyt hiukan pidempään. Ja millainen suomalainen kirjallisuus olisi, jos tuo mies olisi saanut vielä vähän aikaa kehittyä sekä kirjoittaa mietteitään, sekä runojaan maamme kansalle.


On hyvä että ihmisten mielipidettä kaikista asioista kuullaan, mutta kun keskustellaan siitä, että esimerkiksi tuomioistuimia alistetaan parlamentaariseen komentoon, niin silloin puhutaan asiasta, joka ehkä on erittäin kaksijakoinen. Toisaalta on erittäin hyvä asia, että myös tavallisia ihmisiä kuullaan siitä, millaisia tuomioita he haluavat. Mutta samalla sitten mennään sille linjalle, että mitä jos tuomioistuinta aletaan käyttää hyväksi poliittisessa toiminnassa. Eli jos katsotaan sitä, mitä pahaa tällainen päätös voisi saada aikaan, niin silloin tietenkin mieleen tulee tilanne, missä parlamentti ikään kuin kaappaa vallan valtiossa.


Tuolloin voisi keinona poliittisen opposition kukistamiseen olla sellainen keino, että jokaista kirjoitusta, joka ei näitä parlamentaarikkoja miellytä seuraa kunnianloukkaussyyte, jossa vaaditaan kovia korvauksia. Ja sitten tietenkin se vaikuttaa välittömästi siihen, mitä noista parlamentaarista valtaa käyttävistä ihmisistä  sitten halutaan kirjoittaa. Demokratia tietenkin vaatisi sitä, että myös tuomarit olisivat vastuussa hallitukselle sekä parlamentille, mutta mitä pitäisitte tilanteesta, että tuomari erotetaan aina, jos hänen antamansa päätös ei ole sopusoinnussa hallituksen jäsenten mielipiteen kanssa?


Kun puhutaan siitä että esimerkiksi pääministeri Esko Aho ilmoitti haluavansa erottaa kaikki virkamiehet suuren laman aikana, niin silloin kyllä voidaan kysyä, että olisiko tuo päätös voitu panna toimeen? Kun ajatellaan tilannetta että esimerkiksi juuri tuomarit sekä syyttäjät laitetaan pois viroistaan, niin silloin mennään kohti tilannetta, missä nimenomaan poliisin sekä hallituksen toimintaa ei valvo kukaan. Tietenkin silloin varmaan olisi käynyt niin, että esimerkiksi hallituksen ministerit olisivat voineet hyötyä tällaisesta ajattelusta, ja ehkä myöskään Juhantaloa ei sitten olisi syytetty oikeudessa, jos sellaiset oikuttelevat virkamiehet saadaan pois paikoiltaan.


Demokratia on melkoinen asia, ja tietenkin on upeaa, jos kaikki olisivat kanssani samaa mieltä kaikista asioista. Kuitenkin on ihmisiä, joilla on erilaisia näkemyksiä myös tästä kirjoituksesta. Itse olen joskus huomannut, että osassa asioista tiettyjä instansseja käytetään puhtaasti oman edun ajamiseen. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulujen oppilaskuntia, joissa aina välillä on tilanne se, että ne eivät juurikaan puutu kiusaamiseen eivätkä saata koulukiusaamista myöskään opettajien tietoon. Tai oikeastaan tieto kyllä kulkee opettajalle, mutta sitten ei mitään koskaan tapahdu.


Tällaisessa tapauksessa on tietenkin edessä asia, jossa usein yksinäinen oppilas on kohdannut tilanteen, missä vastassa on ryhmä muita oppilaita. Ja tuolloin tietenkin on helpompi lähteä purkamaan tilannetta niin, että enemmistö saa jatkaa toimintaansa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Eli tällaisessa asiassa vedotaan enemmistön tahtoon, mutta kuitenkin enemmistö toimii tuolloin moraalisesti väärin sekä lain vastaisesti, koska esimerkiksi pahoinpitely on rikos aivan kuten kunnianloukkaus.


Näistä asioista tekee sellainen havainto ihmeellisen, että toisaalta toisissa tapauksissa esimerkiksi oppilaskunnalle halutaan oikeus erottaa oppilastoveri koulusta, jos hän häiritsee muita. Tuolloin mennään hiukan liian pitkälle, koska kouluissa pitää olla säännöt sille, kuinka siellä ollaan. Eikä mikään mielivaltainen erottaminen kyllä saa mikään koulun linja olla. Kuitenkin aina välillä on tullut mieleeni sellainen asia, että voisiko joku oikeasti ostaa toisen erottamisen koulusta esimerkiksi tarjoamalla kaljakorin niille, jotka eivät itseä miellytä.


Tällä viitataan jonkin aikaa sitten esitettyyn  voimakkaaseen argumentointiin korkeakoulujen maksullisuuden puolesta. Ja tuolloin tuli sitten eteen sellainen ikävä mielipide, että kaikille saisi antaa potkut, “joilla ei ole kykyä tai edellytyksiä käydä koulua”. Ja tuolloin oli vähän sellainen tunne, että tiettyjä opiskelijoita sekä opettajia alettiin savustaa pois oppilaitoksista, joissa heillä oli opetus- tai opiskeluoikeus. Eli ainoat mielipiteet, joita hyväksyttiin tai näkyi mediassa olivat maksullisuutta puolustavia, ja tuolloin tuotiin tietenkin esiin sellainen asia, että jos vaikka lukukausi maksaisi 30 000 euroa, niin silloin opiskelijat saisivat sellaista parempaa sekä yksilöllisempää opetusta.


Tuolloin varmaan oli tarkoitus se, että jokaisella kurssilla olisi vain yksi tai kaksi opiskelijaa, joille sitten olisi annettu yksityistä opetusta. Tässä tapauksessa tietenkin oli kaikkein paras tapa ikään kuin yllyttää toisia kiusaamaan opiskelijoita ulos koulusta. Muistan silloin erään radio-ohjelman, missä kerrottiin kuinka “teekkareita valmistuu liikaa”. Kun itse ajattelen, mitä tuollaiset puheet tarkoittavat, niin silloin yleensä mieleen tulee se, että olisiko tarkoitus kiusata opiskelijoita ulos koulusta? Kun itse muistelen sen ajan lehtijuttuja, niin silloin tietenkin oli sellainen näkemys, että kaikki yliopistot sekä korkeakoulut alkavat välittömästi periä noita maksuja. Ja miksi kukaan muuta olisi edes voinut ajatella, kun maamme mielipide on jo valmiiksi muutettu sellaiseksi, että kaikki opiskelu on turhaa, jos ei satu olemaan esimerkiksi vuorineuvos.


Jokainen meistä varmaan joskus haluaa olle mielipiteen muuttaja. Mutta se että ihminen haluaa uudistaa jotain, niin silloin tietenkin pitää oppia kestämään kolhuja. Aina välillä eteen tulee sellainen tilanne, missä ihmiset kohtaavat tilanteen, missä heillä on erilaiset näkemyserot muiden ihmisten kanssa. Ja silloin ei auta hyökätä tuollaista ihmistä vastaan väkivallalla. Syy miksi esimerkiksi lehtimiehet sekä poliittiset aktivistit ovat kautta aikojen esiintyneet lehtikirjoitusten muodossa, johtuu siitä, että nuo miehet ja naiset saattoivat joutua hakatuiksi omien aatteidensa sekä mielipiteidensä takia.


Tällainen tapaus oli aikoinaan Emilio Zola, joka kirjoitti artikkelin “J’accuse” eli “Minä syytän”, jossa syytettiin Ranskan hallitusta sekä asevoimia siitä, että se lähetti syyttömän kapteeni Dreyfusin Pirunsaarelle. Kun tuo juttu aikoinaan tuotiin ihmisten eteen, niin sen kirjoittaminen varmaan oli hyvin suurta rohkeutta vaatinut asia. Nimittäin tuolloin tilanne Ranskassa oli se, että maa eli hyvin isänmaallista aikaa.


Ja Zola olisi voitu hakata tai jopa tappaa. Kun noita kirjoituksia ajatellaan, niin silloin varmaan kaikki tietävät, että osa niistä poliittisista tai sen luonteisista kirjoitelmista maksoi tekijänsä hengen. Mutta kun ajatellaan sitä, mitä sana oikeastaan tarkoittaa, niin silloin tietenkin voidaan sanoa, että “sanaa ette voi tappaa, vaikka niiden tekijän surmaattekin”. Nuo kirjoitukset ovat asia, josta monet ihmiset muistetaan, vaikka he päättivät päivänsä jossain kaukaisen haudan ääressä. Kirjoitettu sana on tietenkin sellainen asia, mitä varmaan joku väittää aina valheeksi, mutta kuitenkin kun nuo sanat olivat lehdissä, niin oli aivan sama, ammutaanko niiden kirjoittaja vai ei.


Sanat näkyvät kaikille, ja vaikka niiden takana oli joku “herra tai rouva kaikkitietävä”, niin silti niiden voima säilyi, vaikka niiden kirjoittaja sidottiin kuinka teloituspaaluun. Kun valtion edustajat halusivat osoittaa kovuutta Pariisin kommuunin puolustajien edessä, ja ampuivat heidät seinää vasten, tekivät he noista uhreista samalla sankareita, joista tuli tulevien hirmuhallintojen esimerkkejä. Tässä sitten tietenkin esiin tulee sellainen asia, että nuo ihmiset, jotka antoivat henkensä tuolloin Pariisissa eivät itse ehkä olisi halunneet halunneet tuota “proletariaatin diktatuuria”, jonka piti olla vain välivaihe.


He olivat tuolloin kärsijöitä tai ainakin suuri osa noista ihmisistä oli sellaisia, että heillä oli aihetta protestoida. Mutta sitten joku käytti asetta, ja siitä seurasi sitten tilanne, missä armeija kukisti tuon ryhmän. Kuitenkin voidaan kysyä, että käyttikö asetta joku “Suréten” agentti vai kommuniardien sekaan soluttautunut tavallinen rikollinen, joka halusi aiheuttaa sekasortoa ja paeta sen turvin. Tuo sitten laukaisi tilanteen siten, että aseenkäyttö oikeutti asevoimia käyttämään kovaa väkivaltaa, sekä tietenkin surmaamaan kaikki kommuniardeiksi epäilemänsä ihmiset.


Se oliko tuo tapaus vuodelta 1871 oikeastaan niin selkeästi sellainen, että kommuniardit olisivat olleet syyttömiä on tietenkin sosialistien oma näkemys. Tietenkin tuossa tapauksessa kuoli noin 9000 hallituksen sotilasta, ja se sitten aiheutti sen, että 30 000 pidätetystä vain 7000 pääsi vankilaan. Muut ammuttiin sotilaiden toimesta erään hautausmaan muurilla. Mutta kuten kaikki varmaan tietävät, niin kommuniardien mukana varmasti ammuttiin myös syyttömiä aikuisia sekä lapsia.


Ja kun ajatellaan Marxin asennetta kommuniardin johtoa kohtaan, niin silloin tällöin mietin, että olisiko hän vain halunnut provosoida Ranskan sisäistä hajaannusta moittimalla kommuniardia hellistä otteista. Nuo kirjoitukset missä hän ikään kuin provosoi väkivaltaan voidaan tulkita sellaisiksi, että hän halusi vain aiheuttaa kapinoita Ranskassa, ja tuo väite sitten saisi tukea siitä, että Marx oli Saksan kansalainen, ja hänen isänmaansa oli sodassa Ranskaa vastaan.


Mutta nuo väkivaltaa puolustavat kirjoitukset sitten tekivät hänen luomastaan aatteesta pelätyn sekä vihatun. Ja hänen käsityksensä mukaan työväenluokan diktatuuri oli sellainen, mikä olisi ainoa tapa siirtää päätösvalta työläisille. Mutta kun tätä asiaa ajatellaan jälkeenpäin, niin itse olen joskus miettinyt, että olisiko Marxia olemassa ilman kommuniardia, ja heidän antamaansa uhria? Jos tuolloin ei Ranskan armeija olisi käyttänyt voimaa, niin ehkä “Pääoma” olisi vain yksi kirja muiden joukossa.

Lähteet:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pariisin_kommuuni

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksis_Kivi

Kuva 1:

https://www.pinterest.fr/pin/27584616446389359/

https://kirjabloggaus.blogspot.fi/

http://kirjabloggaus.blogspot.fi/p/demokratia-on-loistava-juttu-jos-kaikki.html