Hybridilajien testaamista pitää aina pohtia sekä valmistella huolella, jotta mitään odottamatonta ei tapahdu

Kuva I

Tämä seuraava testi on vain pohdintaa, eikä kuvissa olevilla kasveilla ole mitään tekemistä tuon tekstin sisällön kanssa, joka käsittelee hypoteettista kasvien yhdistämistä. eli toisin sanoen mitään oikeaa hybridilajia ei pidä päästää luontoon miettimättä tarkoin sen vaikutusta paikalliseen ekosysteemiin. Jos ajatellaan esimerkiksi Nova Scotian lähellä  olevien saarten metsittämistä, niin pitää muistaa se, että niillä elää paljon eliöitä, joita ei ehkä muualla tavata ollenkaan. Ja arktinen luonto on hyvin herkkä muutenkin, koska haihtuminen on melko vähäistä, ja siksi öljyonnettomuuden kaltainen asia on arktisella alueilla erittäin vaarallinen tapahtuma, koska öljy ei pääse niin helposti haihtumaan. Samoin hybridilajit vievät tehokkaasti myös luonnollisesti kehittyneiltä lajeilta elinympäristöä.

Kuvassa yksi (Kuva I) on melko paksurunkoinen mänty, joka sai minut miettimään sellaista mahdollisuutta, että meidän kotimaiseen mäntyymme olisi ehkä joskus ajateltu pistää esimerkiksi kalifornian punapuun tai pullopuun kataisen kasvin kuten apinanleipäpuun geenejä, joilla se saataisiin menestymään kuivilla alueilla. Toki en usko että juuri tuo kyseinen mänty olisi mikään siirtogeeninen puu, mutta kun puhutaan vaikkapa pohjoisilla aavikoilla selviävistä puista, niin silloin voidaan lähtökohdaksi ottaa se, että periaatteessa meidän pohjoinen mäntymme voisi olla puu, jollaisia kylvettäisiin kuiville ja kylmille arktisille kiviaavikoille, mutta kuten tiedämme, niin mänty ei suoraan sovi tuohon tehtävään, koska sen runko ei tarpeeksi varastoi vettä, jotta puu kestäisi tuon kovan kylmyyden sekä lyhyen kesän tuoman kuivuuden.

Kuva II

Tuon takia mänty voitaisiin risteyttää  apinanleipäpuun (baobab) (Kuva II)kanssa, jotta saadaan aikaan laji, joka kestää erittäin kylmän ja kuivan paikan aiheuttamat haasteet. Kun puhutaan puiden istuttamisesta vaikkapa Nova Scotian lähellä oleville saarille, joissa ei ehkä juuri koskaan sada nestemäistä vettä, niin silloin metsäinsinööri kohtaa sellaiset haasteet, mitä hän ei edes voisi kuvitella kohtaavansa. Valitut lajikkeet pitää muokata sellaisiksi, että ne kestävät samaan aikaan kuivaa sekä kylmää, joten tarvitaan kaksi lajia, joista toinen kestää kylmää ja toinen kuivuutta. Tuo kahden erilaisen lajin yhdistäminen tapahtuu koeputkessa siten, että toisen lajin siitepölyhiukkanen siirretään pipetillä toisen lajin luottisolun sisään.

Toinen vaihtoehto on se, että tuo geenin yhdistäminen tapahtuu siten, että toisen lajin koko genomi siirretään toisen lajin solun tumaan, ja tuosta yhdistetyn lajin solusta kasvatetaan kloonaamalla uusi puu. Tai oikeastaan käytetty tekniikka on sama kuin kloonauksessa, eli yhdistetty solu sitten kasvatetaan tetrimaljassa, kunnes siitä tulee taimi. Ja sitten taimet siirretään pieniin ruukkuihin, jotka voivat olla esimerkiksi tyhjiä viilipurkkeja odottamaan sitä, että niiden kuori alkaa kovettua, ja pituus kasvaa sellaisiin mittoihin, että ne voidaan turvallisesti siirtää luontoon tai geeneettisesti muokatun lajin kohdalla valvbttuun koepuutarhaan, missä sitä valvotaan ja mahdollinen kukinto poistetaan, jotta se ei pääsisi leviämään.

Eli noita taimia kasvatetaan ensin kasvihuoneissa, kunnes niiden pituus on noin metrin verran, jotta ne saisivat luonnossa tarpeeksi valoa. Tuo kasvatus tapahtuu joko normaaleissa ruukuissa, eli nuo viilipurkkiin istutetut taimet vaihdetaan aika ajoin isompiin ruukkuihin, ja viilipurkki on hyvä sirkkataimen istutusalusta, koska sen saa sitten kuorittua helposti tuon pikkupuun ympäriltä. Toinen vaihtoehto tietenkin on käyttää hydrofolista alustaa, missä taimet kelluvat ravintoliuksessa, mistä ne on helppo sitten siirtää metsään, ilman että noiden puiden juuret tuhoutuvat nostelun yhteydessä. Eli juurivaurioita tulee eniten, kun taimia irrotetaan ruukuista, tai joskus niitä siirretään metsään liian pieninä, jolloin ne tukahtuvat aluskasvillisuuden takia.

pseudotiedetta.blogspot.fi