STARLITE-materiaali huijausta vai totta sinä päätät

Saippuamolekyyli
Kuva I

Starlite on materiaali, joka keksijänsä mukaan kestää jopa atomipommin räjähdyksen. Aikoinaan NASA sekä suuret yhtiöt eivät osoittaneet mitään kiinnostusta tuohon supermateriaaliin, joka tarinoiden mukaan olisi kestänyt lähes minkä hyvänsä paineen sekä lämpötilan. Tuosta materiaalista olisi sen keksineen amtöörikemistin mukaan voitu tehdä eräänlainen latexmaali, jolla pinnoitettu esine olisi ollut käytännössä tuhoutumaton. Tuon materiaalin kaavaa sekä muuta sen valmistamiseen käytettyä tekniikkaa ei olla koskaan julkaistu, mutta sen keksijä esitteli aikoinaan tämän materiaalin ominaisuuksia päällystämällä sillä kananmunia, ja kuumentamalla niitä kaasuliekillä, jolloin munat kuitenkin olivat sisältä pehmeitä.

Tuolloin Starlitea pidettiin lähinnä huijauksena. Nykyään jotkut kemistit ovat ajatelleet tämän henkilön luoneen oikeastaan melko erikoise muodon timantista. Eli kyseessä olisi ollut ulkoisesti saippuamolekyyliä (Kuva I) muistuttava hiilirakenne, jossa jos paine puristaa tuota hiilen ja ehkä piin muodostamaa lipidimäistä yhdistettä kasaan, niin silloin se ei ikään kuin mahdu puristumaan, koska vieressä olevan lipidin jalat painavat sitä vastaan, ja tällöin syntyy materiaali, joka kovettuu mitä enemmän sitä puristetaan. Tämä perustuu siihen, että nuo piilipidin jalat eivät mahdu kääntymään sivuun materiaalissa. Mutta onko Stalite tätä materiaalia, kas siinä vasta pulma.

Starlite on siis teoriassa eräänlainen nanomateriaali, jolla voidaan ehkä joskus tulevaisuudessa toteuttaa matka Maapallon ytimeen. Jos rakennetaan alus, jonka pinta tehdään Starlitesta, ja sitten alus itse asetetaan magneettien varaan leijumaan tuon nanomateriaalista tehdyn kuoren sisään, niin että se ei pääse tätä koskettamaan, niin silloin se voisi uida magmassa. Mutta tietenkin silloin pitää olla käytössä materiaali, joka ei painu mitenkään kasaan. Tuollainen saippualipidiä muistuttava hiilirakenne voisi olla tällainen ratkaisu, mutta se että onko starlite oikeasti olemassa ei ole muuten todistettua kuin eräällä kananmunafilmillä, missä niitä kuumennetaan kaasuliekillä. Ja tuollaisen filmin väärentäminen ei mitään kovin vaikeaa ole, koska noita kananmunia voidaan syväjäädyttää esimerkiksi nestemäisellä typellä tai muilla erikoisjäädytysmenetelmillä erittäin alhaiseen lämpötilaan, jolloin tietenkin sitä voidaan kuumentaa vaikka kuinka kuumalla liekillä melko pitkään, koska kappaleen pitää tietenkin imeä tarpeeksi lämpöä, jotta se lämpiää tarpeeksi.

Tätä syväjäähdytystekniikkaa käytetään joskus jääkoristeiden tekoon, jotta ne kestäisivät pidempään lämpimässä ilmassa. Eli jääveistos viedään syvjäädytyshuoneeseen, missä sen lämpötilaa lasketaan erittäin alhaiselle tasolle, jotta se kestäisi pidempään. Tuota ultrakylmää vesijäätä on kokeiltu myös esimerkiksi Laser-sauvoissa, joilla voidaan antaa erittäin voimakas laserpulssi, mutta joita ei tarvitse sen jälkeen käyttää ollenkaan. Nuo jäästä tehdyt Laser-elementit olisivat erittäin käyttökelpoisia esimerkiksi erilaisissa kokeellisissa sovelluksissa, joissa elementtien sopivuutta johonkin tarkoituksiin voidaan testata erittäin huokealla tavalla. Eli jos laserin pitää antaa jonkin tietyn värinen pulssi, mutta tuota väriä ei ole tiedossa etukäteen, niin jäästä tehdyillä laser-sauvoilla voidaan kokeilla tarvittavaa väriä halvalla, ilman että täytyy käyttää melko kalliita kvartisikiteisiin perustuvia laser-elementtejä. Eli tuo jäälaser tehdään oikeastaan samalla tekniikalla, kuin normaalikin kidelaser, mutta siinä käytetään vain alhaisempaa työlämpötilaa, mutta muuten valuprosessi on samanlainen tyhjiövalumenetelmä, kuin mitä käytetään normaalien laser-sauvojen muodostamisessa.