Kun puhutaan puoliksi orgaanisista mikropiireistä, ja niiden mahdollisesta istuttamisesta ihmiseen, niin voidaan tietenkin ajatella tätä suurena mahdollisuutena koko yhteiskunnan kannalta sekä hyvässä että pahassa. Hermostoon implantoiduilla WLAN-mikrosiruilla voidaan sokeille palauttaa näkökyky ilman, että ihon läpi viedään johtoja. WLAN-teknologiaan perustuvat verkkokalvon korvaajat ovat sellaisia, että kun tällainen laite asennetaan ihmisen näköhermoon, ja se liitetään vaikka aurinkolasien sangassa olevaan kameraan, niin vältytään suurimmalta ongelmalta, mikä on näissä ihmiseen liitettävissä prosessoreissa ja aivosignaaleita hyödyntävissä prosessoreissa ollut.
Mutta tavoite olisi kuitenkin se, että ihmiseen asennetaan mahdollisimman vähän epäorgaanisia osia, ja nämä CCD-kamerat ja tekniset välineet voivat tulevaisuudessa olla ainoastaan ylimenokauden välineitä, joita käytetään kunnes esimerkiksi ihmisen omista verkkokalvon soluista valmistettu eli kasvatettu verkkokalvo on käytettävissä. Tai ehkä niiden käyttö olisi järkevää tilanteessa, jossa omaa verkkokalvoa ei olisi jostain syystä jäljellä.
Näet ihmisen ihon läpi vietävissä johdoissa on ongelmana se, että tämä aiheuttaa jatkuvan haavan henkilön ihossa. WLAN-tekniikalla voidaan tuo johdon läpivienti korvata täysin. Langattoman yhteyden toinen osapuoli, eli ihmisen sisään asennettu implantti, joka toimittaa esimerkiksi kamerakuvan näköhermoon voidaan varustaa samanlaisella paristolla, jota käytetään esimerkiksi sydämmen tahdistimissa. Nämä plutonium-paristot ovat erittäin kestäviä, joten niitä pitää vaihtaa todella harvoin.
Tämä ihmisen näköhermoon tai amputoituun raajaan asennettava WLAN-implantti mahdollistaa robottiproteesien turvallisen käytön. Eli nämä proteesit irroitetaan ja laitetaan takaisin, kuten perinteinen proteesi, ja ne ladataan tavallisesta pistorasiasta. Ja esimerkiksi silmäproteesi voi olla joko silmäkuopassa oleva lasisilmästä tehty "piilokamera", joka on varustettu CCD-kameralla. Tai se voi olla esimerkiksi aurinkolasien sankoihin kiinnitetty kamera. CCD-implantti antaa kuitenkin apua siinä tapauksessa, että henkilön sokeus johtuu verkkokalvon rappeumasta.
Tässä tapauksessa implantti voidaan asettaa silmän pohjalle, ja tätä asennusta ei kukaan juurikaan huomaa. Toki tällaisessa tapauksessa kannattaisi ehkä käyttää mieluummin verkkokalvon siirrettä, joka valmistetaan ihmisen verkkokalvon omista soluista. Tämä siirre tehdään siten, että verkkokalvosta otetaan muutamia soluja, joista kasvatetaan laboratorioissa verkkokalvo. Sitten lääkäri siirtää vain tuon verkkokalvon takaisin ihmiseen. Eli nämä CCD ja muut tekniikkaproteesit olisivat ehkä vain väliaikaisratkaisu, kunnes henkilölle saadaan uusi silmä valmistettua laboratoriossa.
Mutta tavoite olisi kuitenkin se, että ihmiseen asennetaan mahdollisimman vähän epäorgaanisia osia, ja nämä CCD-kamerat ja tekniset välineet voivat tulevaisuudessa olla ainoastaan ylimenokauden välineitä, joita käytetään kunnes esimerkiksi ihmisen omista verkkokalvon soluista valmistettu eli kasvatettu verkkokalvo on käytettävissä. Tai ehkä niiden käyttö olisi järkevää tilanteessa, jossa omaa verkkokalvoa ei olisi jostain syystä jäljellä.
Näet ihmisen ihon läpi vietävissä johdoissa on ongelmana se, että tämä aiheuttaa jatkuvan haavan henkilön ihossa. WLAN-tekniikalla voidaan tuo johdon läpivienti korvata täysin. Langattoman yhteyden toinen osapuoli, eli ihmisen sisään asennettu implantti, joka toimittaa esimerkiksi kamerakuvan näköhermoon voidaan varustaa samanlaisella paristolla, jota käytetään esimerkiksi sydämmen tahdistimissa. Nämä plutonium-paristot ovat erittäin kestäviä, joten niitä pitää vaihtaa todella harvoin.
Tämä ihmisen näköhermoon tai amputoituun raajaan asennettava WLAN-implantti mahdollistaa robottiproteesien turvallisen käytön. Eli nämä proteesit irroitetaan ja laitetaan takaisin, kuten perinteinen proteesi, ja ne ladataan tavallisesta pistorasiasta. Ja esimerkiksi silmäproteesi voi olla joko silmäkuopassa oleva lasisilmästä tehty "piilokamera", joka on varustettu CCD-kameralla. Tai se voi olla esimerkiksi aurinkolasien sankoihin kiinnitetty kamera. CCD-implantti antaa kuitenkin apua siinä tapauksessa, että henkilön sokeus johtuu verkkokalvon rappeumasta.
Tässä tapauksessa implantti voidaan asettaa silmän pohjalle, ja tätä asennusta ei kukaan juurikaan huomaa. Toki tällaisessa tapauksessa kannattaisi ehkä käyttää mieluummin verkkokalvon siirrettä, joka valmistetaan ihmisen verkkokalvon omista soluista. Tämä siirre tehdään siten, että verkkokalvosta otetaan muutamia soluja, joista kasvatetaan laboratorioissa verkkokalvo. Sitten lääkäri siirtää vain tuon verkkokalvon takaisin ihmiseen. Eli nämä CCD ja muut tekniikkaproteesit olisivat ehkä vain väliaikaisratkaisu, kunnes henkilölle saadaan uusi silmä valmistettua laboratoriossa.
Comments
Post a Comment