Avaruussukkula mahdollistaa ICBM-hyökkäyksen perumisen ja se voidaan helposti muuttaa avaruuspommittajaksi

Minuteman III-ohjuksen laukaisu 

Kun tarkastellaan avaruussukkuloiden historiaa, niin tietenkin noita miehitettyjä monta kertaa käytettäviä avaruusaluksia on haluttu kehittää myös sotilaallisiin tarkoituksiin, ja yksi niistä vaarallisimmista käyttökohteista on tietenkin ICBM (InterContinental Ballistic Missile)-hyökkäyksen peruminen, mikä tietenkin vähentäisi strategisten pommikoneiden merkitystä. Nimittäin yleensä ydinhyökkäyksen kulkukaavio menee niin, että ensin kohteisiin lähtee strategisia pommikoneita, jotka sitten pommittavat kohteitaan ydinaseilla, ja vasta lopuksi käytetään noita strategisia ydinohjuksia, ja tuota toimintamallia ollaan pidetty tähän asti ainoana oikeana tapana käydä ydinsotaa, koska pommikoneet voidaan kutsua takaisin kesken operaatiota.


Kuitenkin jos ICBM-ohjusten isku voidaan samalla tavoin perua kuin pommikoneiden, niin se sitten tietenkin lisää ICBM:n käyttömahdollisuuksia sekä vähentää strategisten pommikoneiden merkitystä. Tuo ydinohjusten avulla tehdyn hyökkäyksen purkaminen voidaan tehdä niin, että nuo ydinpommit lastataan sukkulaan, joka sitten pudottaa ne kiertoradalta kohteisiin. Jos pommeja ei tarvitse käyttää, niin silloin sukkula voidaan kutsua takaisin tukikohtaan, ja räjähteet joko siirtää toiseen sukkulaan tai tuo alus voidaan käyttää uudelleen, jolloin kiertoradalla olisi jatkuvasti tuollainen ydinaseita käyttävä avaruusalus.


Se miten nuo ydinkärjet asennetaan sukkulaan on hyvin helppoa, eli ne asetetaan vain sukkulan rahtitilaan, ja laukaistaan Maata kiertävälle radalle, mistä sukkula sitten laukoo ne takaisin ilmakehään. Eli tuolloin tavallinen avaruussukkula voi muuttua tuomiopäivän pommikoneeksi, joka sitten pudottaa nuo ydinkärjet suoraan kiertoradalta kohteeseensa. Nykyisten automatisoitujen sukkuloiden aikana voi sitten tapahtua niin, että esimerkiksi X-37B sukkula, jonka lastitilaan on asennettu ydinase vahingossa pudottaa tuon kärjen, jos yhteys tuhon alukseen katkeaa kesken mahdollista simulaatiota, ja maa-asema ei sitten ehkä kykenekään ottamaan tuota laitetta hallintaan voimakkaan Auringonpurkauksen jälkeen, ja tuolloin voivat seuraukset olla kamalia. USA:n X-37 sarjan sukkulat on suunniteltu niin, että ne mahtuvat isojen sukkuloiden lastitilaan tai Atlas-raketin ja ehkä myös Trident D-5 SLBM (Submarine Launch Ballistic Missile) eli sukellusveneistä ammuttavien ohjusten aerodynaamisen suojuksen alle, jolloin ne voidaan laukaista huomaamatta maata kiertävälle radalle.

X-37-sukkulaperhe

Toinen tapa on laukaista ydinkärjet maapallon kiertoradalle normaaleilla mannertenvälisillä ohjuksilla, ja sitten avaruussukkula vain käy keräämässä nuo maata kiertävälle radalle laukaistut kärjet takaisin. Kolmas tapa on sitten se, että ydinkärkiin asennetaan järjestelmä, jonka avullaa ne sitten palautetaan Maahan, eli tuolloin puhutaan laskuvarjosta sekä lämpökilvestä, joka voidaan sitten vaihtaa. Jokainen noista malleista on erittäin kyseenalainen, koska se tarkoittaisi sitä, että ydinaseita laukaistaisiin useammin maata kiertävälle radalle, ja se sitten merkitsee ydinsodan uhan kasvamista. Tuollaisia aseita vastaan kehitetään jatkuvasti aseita, kuten THAAD:in kaltaisia kineettiseen energiaan perustuvia torjuntaohjuksia, mutta myös maata kiertävällä radalla laukaistavia ydinaseita, joiden tarkoitus on tuhota nuo aseet elektromagneettisella säteilyllä.


Kun puhutaan siitä, että ydinaseita lähetetään matalalle kiertoradalle kriisin syvetessä, niin silloin tietenkin samalla täytyy muistaa, että tuo toimenpide voidaan tulkita jossain muualla suoraksi hyökkäykseksi, jolloin tietenkin sota voi välittömästi syttyä, kun vastustaja sitten avaa tulen sen omilla mannertenvälisillä ohjuksilla. Jos ohjus laukaistaan matalalle kiertoradalle ballistisen radan asemasta, niin silloin ydinhyökkäys voi tulla odottamattomasta suunnasta, ja se voi sitten tietenkin lisätä vastapuolen tappioita, mutta tällaisten aseiden kehittäminen sitten saa aikaan sen, että kansainvälinen politiikka muuttuu yhä kyräilevämmäksi sekä luottamus vastapuoleen vähenee.

OPERATION CHROME DOME eli B-52 robotin kokeilua 1950-luvulla

B-52 H Stratofortress
Kuva I

OPERATION CHROME DOME oli SAC:n operaatio, missä B52-pommikoneet lensivät melko monimutkaisia reittejä Grönlannin rannikolla. Tuon operaation tarkoitu oli virallisesti testata B-52 pommittajien kykyä pitkäaikaiseen operointiin, ja tuossa operaatiossa pommittajat olivat ilmassa 20 tuntia yhteen menoon, jolloin niiden moottorien sekä erityisesti miehistön kykyä kestää tuollaista operointia testattiin erittäin tarkasti. SAC:n johdon ajatuksena oli lähettää noille pommikoneille viestejä, joissa simuloitiin oikeaa sotatilannetta, ja B-52 pommikoneet suorittivat simuloituja pommituksia esimerkiksi Neuvostoliiton kuvitteellisia laivasto-osastoja vastaan.

Operaatiossa joukko noita huippupommittajia lähti sekunnilleen kuuden tunnin välein suorittamaan kyseistä tehtävää, mikä tietenkin stressasi kyseisiä henkilöitä todella paljon. CHROME DOME oli näet ensisijaisesti stressin sieto testi, jossa pommikoneiden miehistöjen osaamista sekä luotettavuutta koeteltiin erittäin vaativissa olosuhteissa. Mutta CHROME DOME oli myös paljon muuta kuin pelkkä miehistöjen psykologinen testaus, eli siinä testattiin ensimmäisen kerran maailmassa robottilentokonetta. Eli ideana oli se, että nuo B-52-pommittajat suorittaisivat tuollaisen ylipitkän partiointi- sekä iskusimulaation, johon liittyisi tietyn erittäin monimutkaisen lentoreitin noudattaminen.

Samalla SAC:n johdon ideana oli havainnoida sitä, että huomaisiko kukaan maassa olevasta henkilökunnasta, että mukana lentäisi myös radiolla sekä inertialla lentävä QB-52 robotti. Siis tuolloin 1950-luvun lopulla ei vielä oltu täysin selvillä siitä, miten tuollaista superlennokkia hallitaan. Eli kyseinen lennokki lensi tehtävänsä inertian avulla, ja suoritti silloin ajastetun pommin pudotuksen. Tulos lienee ollut melko surkea, ottaen huomioon tuon aikaisen teknologisen kehityksen tason. Mutta nykyään tilanne on toinen, ja uskoisin että B-52-pommittajista on olemassa robottiversio, joka pystyy toimimaan kuin Predator-lennokki.

Toki B-52-pommittajan runko on paljon suurempi kuin Predatorin, joten siihen voidaan asentaa suuremmat tietokoneet, jotka mahdollistavat kehittyneemmän tekoälyn käytön tuossa välineessä, mikä takaa sen autonomisen toiminnan myös voimakkaan elektronisen häirinnän kohdistuessa sen viestilaitteistoon, jolloin sen ohjaaminen maa-asemalta ei onnistu. Robottilentokone voi oikeastaan partioida jopa vuosia kerrallaan. Kuvan yksi (Kuva I) B-52 ei osallistunut operaatioon, ja oikeastaan pitäisi sanoa, että robottikoneen tunnus USAF:ssä on oranssi konepelti sekä Q-tunnus lentokoneen tyyppimerkinnän edessä, joten B-52 robotin tunnus olisi siis QB-52.

Näet B-52:n moottoriratkaisu mahdollistaa sen, että niiden lämpötilaa voidaan hallita paljon paremmin kuin nelimoottorisen koneen. Se perustuu siihen, että oa noista moottoreista voidaan kytkeä vuorotellen  pois päältä lennon ajaksi, ja se sitten tietenkin auttaa suihkumoottorien lämmön hallinnassa. Eli tuolloin B-52 voi lentää jopa kuukausia yhteen menoon, jos sen miehistön psyykkinen kestävyys vain antaa periksi, ja tietenkin polttoaineen saanti täytyy varmistaa. Mutta robottilentokoneelta tuollainen jopa kuukausien mittainen yhtäjaksoinen partiointi onnistuu, jos moottorien lämpötila saadaan pidettyä kurissa, ja kone saa tarpeellisen polttoainetäydennyksen riittävän usein.

Tohtori outolemmen maailmanloppukoje, eli kuinka ihminen oppi rakastamaan pommia

Yksi maailman kuuluisimmista vetypommeista tai fuusioon perustuvista ydinaseista on 30.10.1961 Novaja Zemlijalla laukaistu "Tsar bomba". Tuo väline on multivaiheinen lämpöydinase, joka muistuttaa toiminnaltaan hieman OPERATION REDWING:in TEWA-testin  yhteydessä laukaistua BASSOON PRIME-yksikköä. Tuossa aseessa fuusiopommi on ympäröity luonnon uraanista tehtyyn putkeen, mikä lisää aseen tehoa. Kun primaarilaukaus eli pieni fissiopommi sytyttää tuossa pommissa olevan litiumin, eli käynnistää siinä fuusioreaktion, missä litium-atomit alkavat sulaa yhteen, kuten esimerkiksi tähtien ytimissä tapahtuu, niin samalla tuolle luonnonuraaniputkelle eli puskurille sinkoaa nopeita neutroneja, jotka muuttavat uraani 238 plutonium 239:ksi, jota kutsutaan myös nimellä "ydinaseplutonium".

Kun tuo muutosreaktio alkaa, niin "puskurissa" tapahtuu silloin itse asiassa fissiorekatio, mikä sitten painaa fuusiomateriaalia eli pommin sisällä palavaa keinotekoista aurinkoa uudelleen kasaan, Tällöin syntyy tilanne, jossa fuusioreaktio käynnistyy uudelleen. Tuota ratkaisua supertehokkaan vetypommin eli lämpöydinaseen valmistamiseksi kutsutaan nimellä FFF eli fissio fuusio fissio-ase, ja tuo ratkaisu tietenkin lisää aseen painoa todella paljon.

Teholtaan Tsar-bomba vastasi kaikkia Toisen Maailmansodan aikaan käytettyjä räjähteitä, ja sen todellinen teho on arvioiden mukaan noin 50-60 megatonnia. Todellisuudessa tuossa aseessa käytetty "sipulirakenne", missä sen sisälle on asennettu vuoron perään litium- sekä uraanikuoria vähensivät tuon kammottavan aseen tehoa, ja kaikkein suurin mahdollinen teho olisi saavutettu siten, että tuo litium olisi ympäröity yksinkertaisella uraaniputkella, jolloin aseesta olisi tullut yksinkertaisempi sekä kevyempi. Kun puhutaan esimerkiksi juuri vetypommeista eli lämpöydinaseista , niin niiden yläkoolla ei sinällään ole mitään rajaa, ja esimerkiksi Stanley Kubrikin elokuvassa "tohtori Outolempi" puhutaan siitä, että Neuvostoliitto olisi rakentanut valtavan vetypommin, eli "maailmanlopun koneen", joka olisi yksinkertaisesti räjäyttänyt koko Maapallon, jos Neuvostoliitto olisi hävinnyt ydinsodan. Tarinan mukaan Gora Jamantau on tuollaista asetta varten tehty bunkkeri, mutta itse uskon että kyseessä on tietokonekeskus, mistä Venäjän ydinaseita ohjataan.

Noista Kylmän Sodan superaseista on jäänyt vain vähän tietoja, mutta tarinoiden mukaan Neuvostoliitto suunnitteli esimerkiksi sellaista operaatiota, missä sen Washingtonin suurlähetystöön olisi solutettu ydinase, mikä sitten olisi laukaistu sodan syttyessä. Samoin elokuva "Tohtori Outolempi" laukaisi huhumyllyn, missä esimerkiksi joku öljysäiliö olisi täytetty litium-paristoilla, ja sen keskelle olisi asetettu ydinpommi, millä olisi tuhottu ainakin puoli eurooppaa. Samoin esimerkiksi Berliinin televisiotorniin oli erään kansansadun mukaan asennettu juuri tuollainen "Tsar-bomba", jolla DDR:n hallitusta sitten uhattiin. Nykyään ydinpommit on tehty vähintään modulaarisesti, eli ne perustuvat siihen, että pieniä ydinaseita voidaan käyttää suurempien pommien nalleina, eli tuon pienen pommin ympärille vaihdetaan vain fuusiomateriaalisäiliö.

Tuo "tohtori outolemmen" "maailmanloppukone" olisi asiantuntijoiden mukaan todellisuudessa öljysäiliö, mikä on täytetty litiumilla, ja jonka keskellä on pieni fissiopommi. Syy miksi Neuvostoliitto kehitti aikoinaan "Tsar bomban" oli se, että se pelkäsi etteivät sen pommittajat pääsisi perille kohteisiinsa, joten tuo ydinase tehtiin niin tehokkaaksi, että sillä voitiin tuhota esimerkiksi Lontoo pudottamalla se Britannian rannikolle. Nykyiset ydinaseet valmistetaan siten, että niissä on esimerkiksi täsmäpommiohjaimet, jotta tuollainen 200-500 kilotonnin ase voidaan ohjata erittäin tarkasti kohteeseensa, kuten esimerkiksi jonkun bunkkerin sisäänkäyntikäytävään. Nämä aseet muistuttavat esimerkiksi GBU-15 liitopommia ulkonäöltään, mutta niiden räjähde on vaihdettu ydinaseeseen.

Nykyään esimerkiksi USA:n ilmasta pudotettavien tai laukaistavien ydinaseiden enimmäisteho on noin yhden megatonnin luokkaa, ja esimerkiksi STEALTH-pommittaja voi tuhota useita kohteita saman operaation aikana. Jos noista verraten pienistä ydinaseista halutaan enemmän tehoa irti, niin niitä pudotetaan silloin useita kerrallaan samaan paikkaan. Samalla myös esimerkiksi F-16 tai F-18 hävittäjäpommittajat voivat kuljettaa noin 500 kt. ydinaseita, ja nuo koneet voivat tietenkin tehdä yhteistyötä, eli useat nopeat taktiset rynnäkkökoneet voivat pudottaa ydinpommit samaan kohteeseen lentäen synkronoidusti. Eli useat eri suunnilta tulevat koneet kohtaavat kohteen päällä samaan aikaan, ja pudottavat aseensa samalla hetkellä. Toinen tapa on sitten pudottaa maahan tunkeutuvia ydinaseita siten, että ne osuvat samaan kraateriin, jolloin lopulta tulee bunkkerin katto vastaan.

charelesfort.blogspot.fi

Hitlerin atomipommi sekä sen kuljettaminen ja tuon aseen yhteys Kim Jong Uniin

Kuva I

Kun puhutaan Toisen Maailmansodan ratkaisevimmasta operaatiosta, niin silloin voidaan aina mainita ne toimenpiteet, joilla estettiin mielipuolta saamasta käsiinsä ydinpommia. Tuo natsien teorian asteelle jäänyt ydinpommi oli tarinan mukaan eräänlainen suurikokoinen versio "Little Boy"-pommista. Ja vaikka kyseinen ase oli täysin mahdoton asettaa minkään saksalaisen lentokoneen pommikuiluun.

Kyseinen ase oli todellisuudessa jopa paperilla ollessaan erittäin suurikokoinen, eikä edes Luftwaffen johto kuvitellut saavansa sitä ahdettua mihinkään kuviteltavissa olevaan lentokoneeseen niin, että pommi oli mitenkään pudotettavissa. Saksalaisten tarkoitus oli yksinkertaisesti soluttaa tämä pommi joko johonkin britannian tai yhdysvaltojen satamista. Eli tuo soluytautuminen olisi tapahtunut joko niin, että satamaan olisi ajettu U-vene, jonka sisään tuo pommi olisi asennettu, tai sitten olisi käytetty jotain puolueettoman maan lippuun turvautuvaa kauppalaivaa, joka olisi ajettu satamaan, ja sitten miehistö olisi evakoitu riittävän kauas, ja aikasytytin olisi jätetty toimimaan. Tai ehkä SS-Sonderkommando olisi käyttänyt radiolauksinta tuon aseen räjäyttämiseen.

Kuva Ii

Toinen tapa olisi ollut asentaa tuo pommi jonkun HE-117(Kuva I) tai FW-200- koneen (Kuva II) runkoon, ja sitten koneen noustua ilmaan olisi miehistö hypännyt koneesta ulos, asetettuaan ensin sen lentämään hyrräkompassin avulla kohteeseen. Tai sitten tuo pommittaja olisi hinannut valtavaa siivekästä pommia. Mutta suunnitelmasta luovuttiin, koska tuon pommia hinaavan Heinkelin tiedettiin joutuvan hävittäjien hyökkäyksen kohteeksi. Toisessa versiossa se olisi asetettu jonkun DB-3 tai SB-2 pommittajan runkoon, ja kone olisi suunnattu Moskovaan. Yksi idea tietenkin oli se, että FW-200 Condor olisi naamioitu B-17-pommittajaksi , ja lennetty yhdysvaltoihin.

Tämän takia Pohjois-Korean ydinpelote on melko pelottava. Eli tuon maan ydinasiantuntijat voivat yrittää asentaa omaa ydinpommiaan johonkin tuon maan matkustajakoneista. Tuo ydinpommi voidaan laukaista koneen paikannuslaitteen avulla. Eli kun sen radiomerkki on kohteen kohdalla, niin tuo Kim Jong Un sitten vain painaa nappia.  Hän näet varmasti innovoi omia ratkaisujaan esimerkiksi kirjojen sekä elokuvien kautta, ja onhan tuo vuosisadan "open source"-tuotekehittäjä saanut ydinaseen toimimaan luetettuaan muutaman alan kirjan omilla "Junche"-koviksillaan. Toisin sanoen hän voi kokea olevansa samassa tilanteessa kuin adof Hitler, ja päättää lastata tuon kauhuaseen oman lentoyhtiönsä koneeseen. Ja tunnetusti hän ei paljoa ihmishengistä piittaa, joten matkustajat voivat kyllä tuolloin olla koneessa sisällä, kun tuo pommi sitten lennetään kohteeseensa.

charelesfort.blogspot.fi